Muuttuvaa

Koti on ollut myllerryksessä tänä viikonloppuna.
Huonekalut vaihtoivat paikkaa
ja hyllyjä löysi seinälle.
Kuvat saivat kehyksensä.
Toiset vetäytyivät varaston rauhaan.

Kävelen ympäri olohuonetta
ja yritän löytää tasapainoa.
Tavaroille.
Tunnelmalle.
On kuin näkisi ensi kertaa
tämän huoneen.
Kaikki tuntuu olevan
liikkeessä.
Etsii paikkaansa.
Ja vieruskaveriaan.

Uuden järjestyksen hurmos.
Ja ahdinko.
Yhtäikaa.

Sitruunaista

Lastenhuoneen keltainen seinä
onnistui hyvin.
Sitruunainen pirteä väri
piristää joka kerta kun sitä katsoo.
Halusin seinälle samaa sävyä
kuin Marimekon salkussa.
Aikas lähelle meni.
Sanonpa vaan. 

Maistoin tänään
ensimmäistä kertaa
sitruunajäätelöä.
Olipas aika hyvää.
Kylmää ja kirpeää.
Teki hyvää kurkulle,
jonne on muuttanut kaktus.

Se samainen kaktus
siellä kurkussa, ei lupaa hyvää
tämän viikonlopun maalaussuunnitelmille.
Sitruunaisen seinän kaveriksi pitäisi
saada mustaa ja valkoista,
mutta tällä hetkellä mieli tekee
vain lapata suuhun
sitruunaisia strepsilsejä.

Liikaa sitruunaa
ja suuhun jää karvas maku.

Pinna

Täällä on hiukka
pinna kireällä.
Pieni on kehitellyt
äiti riippuvuuden,
eikä hyväksy että
äityliini katoaa näkyvistä.
Edes vessaan.
Tai keittiöön.

Huh huh.
Lienee sitä.
Että perheen isoin mies
oli pari viikkoa
työmatkalla.
Ja pienin kasvattaa
hampaita.
Hitaasti.
Mutta itkun varmasti.

Onneksi.
Löytyi lisää pinnoja
tähän talouteen.
Kirppiskäynti
tuotti kaksi valkoista
pinnatuolia.
Ihanasti kuluneita.
kauniin muotoisia.
Ja mikä parasta.
Tukevia.
Hyviä istua.

Niin ihania.
Että pinnakin pitenee.
Tällä
väsyneellä äidillä.

EDIT: Oli vaan pakko.
Lisätä väriä.
Se on tää syksy.

Kauas

Syksy on vallannut tämän maan.
Joka paikka hehkuu punaisen
ja keltaisen sävyissä
Mustaa laavaa vasten.

Tykkään tästä Islannin maisemasta.
Avaruudesta.
Siitä, että joka paikasta
näkyy kauas.
On jotenkin.
Tilaa. Hengittää.

Pistettiin kööri autoon.
ja ajeltiin ympäri lähitienoota.
Vuorten yli.
Läpi laavakenttien.
Tämä maisema.
Ja tämä maa.
Jotenkin.
Salakavalasti.
alkanut tuntua omalta.

Vastaisku

Minä olen aina ollut syksyihminen.
Rakastanut kuulaita syysiltoja.
Sitä, että tähdet näkyy taas
valoisien kesäöiden jälkeen.
Ruska ja putoavat lehdet.
Energiataso nousee.
Ja uudet kuviot, suunnitelmat kypsyy.
Syksy on kuin uusi alku.
Vaikka se onkin kesän loppu.

Tänä vuonna.
On jotain toisin.
En tiedä, johtuuko se tästä
Islannin pimeästä talvesta.
Ja kirkkaasta kesästä.
Mutta tämä joka ilta pimeämpi taivas,
lyhyempi päivä,
saa minut tahtomaan talviunille.

Suunnittelen vastaiskua.
Lisään valoja sisällä.
Yritän kompensoida
pimenevää syksyä
värikkäillä valoilla.
Jos sitä huijaisi itseään,
että kyllä se aurinko paistaa.
Jos ei ulkona, niin kirjahyllyssä.

Keltaista keltaista.
Lattialle aurinkomatto.
Valaisemaan vaakatasosta.

Viimeisenä vetona,
aion maalata ovet.
Ja karmit.
Pois pois vanha
puunväri.
Tilalle valkoista
Ja valoista.

Jos ei näillä voiteta pimeyttä.
Niin sitten käperryn talviunille.

Näitä näitä. Islannin säitä.

Sisko ja serkku on täällä kyläilemässä.
Islannissa.
Maassa, missä sää jaksaa aina puhuttaa.
Ainakin ulkomaisia vierailijoita.

Tuuli.
On täällä aina läsnä.
En olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut
mutta siihen tottuu.
Ehkä sitä kasvattaa paksumman nahkan.
Tai oppii vaan pukeutumaan oikein.
Samapa tuo.
Kunhan ei palele.

Piti viedä vierailijat reissuun.
Laivalla saarelle.
Mutta tuuli tuli taas.
Ja taidetaan jättää menemättä.
Ei taida laivat seilata.
Enää takaisinpäin.
Kun tuuli lähentelee kahtakymmentä.
Metriä siis.
Sekunnissa.

Jospa me vain.
Kierretään näitä tuttuja.
Putouksia.
Ja Geysireitä.
Kurkataan pari kraateria.
Ja kuvataan jäätikköä.
Innostutaan niistä.
Aina uudelleen.
Vaikka ne on jo monesti nähty.

Katsotaan eri silmin.
Lasten silmin.
Sen yksivuotiaan,
joka hihkuu onnesta,
kun pääsee rattaista kävelemään
ostoskeskuksen käytävää.
Näkee joka askeleella
Ihmeitä.

Tai sen nelivuotiaan.
Joka miettii syntyjä syviä.
Kaiken mahdollisen tarkoitusta.
Miksi linnut lentää
tai mistä tuuli tulee?

Niiden silmissä.
Joka päivä.
tavallinenkin.
Täynnä uutta ja ihmeellistä.

Teippaaja

Pienin on keksinyt pistorasiat.
Se tahtoo tunkea pieniä sormiaan niihin
Tutkia mitä reiästä näkyy.

Vanhassa talossa
on vanhat pistokkeet.
Joissa lapsilukot ei pysy
kun pienet sormet saa ne napsaistua pois. 

Piti keksiä jokin pikaratkaisu,
mikä piilottaa turhat houkutukset.
Teippi. Mikäs sen parempi.

Lähtee tosin helpolla pois.
Mutta kätkee sen verran.
Että herra yksivuotias ei ihan tajua
mitä teipin alla oikein luuraa.
Sisäinen teippaajani hykertelee.