Ensimmäinen

Tämän vuoden.
Ensimmäinen.

Kyllä maistui.
Loput vein kaverille.
(ja söin siellä..)

Ihmetyksiä

Tämä viikko.
Täynnä ihmetyksiä.
Jänniä juttuja.
Yllätyksiä.
Nyt ja tulossa.

Niinkuin tämä!
Kyllä on ollut tänään.
Hymy herkässä.
Uskokaa pois. 

Se on ollut myös.
Odotusta ilmassa.
Poikanen kysyy joka päivä
onko nyt jo joulu.
Kun tarhassa lupasivat.
Että enää kaksi.
Päivää.
Taisivat mennä.
Päivät ja kuukaudet sekaisin.

Itsellekin. Hiipinyt.
Salakavalasti.
Pienoinen.
Joulun odotus.
Koukut kilkkaa.
Kaiket illat.
Ja mielessä jo melkein
ratiritirallat.

Musta tuntuu

Ja näkyy. Nyt ainakin keittiössä.
Sain toisen puolen keittiöstä mustaksi.
Kyllä nyt hymyilyttää.
Kun soppaa keittää.

Miten tulikin
niin paljon pirteämpi.
Ja modernimpi ilme.
Ikivanhat kaapitkin.
Ja taso.
Näyttää jopa siedettäviltä. 

Vetäsin vielä
liitutaulun kehykset
keltasella.
Sopii hyvin yhteen.
Keltaisen paistinpannun kanssa.
Ja on just se piste.
Siellä ii:n päällä.

Ja täytyy sanoa.
Että itseäni selkään taputan.
Tap tap.
Ei tätä samaksi
Keittiöksi uskoisi. 

Öisiä karhuja

Ompelin viime yönä
puoli kahteen asti.
Nallekarhua.
Kun tarhassa vietetään
nallekarhupäivää.
Ja poikanen.
Kaipasi punaista nallea.
Välttämättä.

Karhut tuli uniinkin.
Juoksin metsässä.
Etsin karhua.
Joka aina välillä
kurkki puiden takaa.
Muuten kovin tyypillinen
harmaakarhu.
Mutta turkoosit silmät.
Hiukkasen ristissä.

Aamulla.
Peilistä katsoo.
Sama silmäpari.

Silmät kiinni

Tänään.
Voisin vain
pistää silmät kiinni.
Ja ottaa aikalisän.

Mutta.
painun keittiöön.
Teen kahvia.
Ja jatkan seinäoperaatiota.

Niin hurjalta kuin se tuntuukin.
Mitä mustempi seinä.
Sitä enemmän piristää.

Perspektiivi

Pienin.
On jo tottunut siihen, että äiti kulkee perässä.
Kamera kädessä.
Osaa jo poseerata.
Ja tekee sitä mielellään.
Se kun saa äitin aina nauramaan.

Pitäisi olla nauramatta,
mutta kun se on niin hassun näköistä. 
Ottaa tanssiaskelia. Heiluu ja irvistää.
Katsoo kameraan. ja virnistää.
Hassua miten pienenä
lapset oppivat esittämään.
kameran edessä. Tai ilman.

Sehän tulee meistä aikuisista.
Samalla tavalla
pienin kulkee ympäri asuntoa
ja puhuu puhelimeen
leikkiauto korvalla.
Välillä pysähtyy ja kuulostelee.
Sitten nauraa hassua tekonaurua.
Ja jatkaa pölinäänsä.

Mietin monesti.
Näytänkö oikeasti noin hassulta,
kun puhun puhelimeen.
Olisi mielenkiintoista
katsella maailmaa lapsen silmin.
Miten kummalliselta näyttääkään
meille niin normaalit asiat
lapsen perspektiivistä.

Kolme ruksia jo

Mikäköhän siinä on,
että kun on paljon tekemistä,
ja kymmenen asiaa kesken,
ei oikein
saa tehtyä mitään niistä.

Päätin siis
tehdä listoja.
Alkaa alusta
ja ruksata ne pois.
Yksi kerrallaan.

Jos sitä innostuisi
kun näkee
että lista hupenee.
Ja listapino pienenee.
(koska niitä listojahan on
aina useampi..)

Ainoa ongelma onkin,
että kun oikein innostuu,
niin keksii lisää tekemistä.
Ja listat paukkuu.

Mitä sitä tekisikään,
jos ei olisi mitään kesken.
Jos listat ruksittu
ja hommat valmiina.

Eihän siitä tulisi mitään.
Aina pitää olla
joku projekti,
mitä tehdä.
Ja ennen kuin se on tehty,
aloittaa jo uusi.
Koska,
loppujen lopuksi
tärkeintähän on
se tekeminen.

Sammakko ja mustekala

Isompi on kotona.
Kipeänä.
Kuumeessa. 
Pieni taas mustankipeä.
Kun isompaakin.
Pitää halitella. Hiukka enemmän.

Leikitkin.
Törmää.
Kun ei sammakko.
Ja mustekala.
Mahdu samalle matolle.
Ei sitten millään.

Veljestaisto.
Vasta alussa.

Sahalaitaa

Mikäköhän siinä on,
että lahjapapereita ei vaan voi ohittaa.
Varsinkin jos ne on mustavalkoisia,
tai raidallisia.
Pilkullisetkin iskee.

Ihan kuin paketoisin lahjoja
joka toinen päivä.
Niin paljon niitä rullia löytyy.
Ja arkkejakin.
Paperia paperia.

Eihän tätä voinut kauppaan jättää.
Sahalaitainen.
Mustavalkoinen.
i-h-a-n-a.
Ihan naurattaa.
Mutta kun se sopii niin hyvin
tuohon kalenteriinkin,
jonka päällystin.

Sitä paitsi.
Voihan sitä lahjapaperia
käyttää muuhunkin,
kun paketoimiseen.
Jos vaikka päällystää
kirjoja.
Lehtiöitä.
Laatikoita.

Kuinka hienoja olisikaan.
sahalaitalaatikot.
Työhuoneen hyllyillä.
(Tai miehen fantasiakirjakokoelma
päällystettynä samaan sävyyn...)

Tiivistä

Työhuoneeni.
Tai se puolikas.
Mielipaikkani.
Tässä asunnossa.

Katselen kuvia.
Avarista.
Valoisista,
tilavista huoneista.
Tyhjistä pöydistä,
siisteistä hyllyistä.

Mietin.
Tekevätkö ihmiset
niissä
OIKEASTI
töitä?

Omani.
Kun pursuaa
saumoistaan. 
Hyllyt ovat täynnä.
Pussia ja purnukkaa.
Laatikkoa
löytyy.
Vieri vieressä.
Sopuisasti sekavassa
mutta järjestyksessä
kuitenkin.

En kyllä haluaisi
niitä piilottaakaan.
Kaappeihin.
ovien taa.
Minä tahdon nähdä.
Työkaluni.
Materiaalit.
Aarteeni.
Ympärilläni.

Niistä löytyy
minun luovuuteni.
Ajatukset ja ideat.
Inspiraatio. 
Ja niillä tahdon ympäröidä itseni.

Mutta voihan sitä unelmoida.
Niistä kauniista.
avarista.
Selkeistä tiloista.
Jos vaikka makuuhuoneeseen
tai ehkä.
Seuraavaan kotiin.

Erilainen ilta

Päässä pyörii.
Se viimeinen cocktail.
Sekoitettu.
Ja kahdella oliivilla.

Ilta oli.
Täynnä uusia ihmisiä.
Erilaisia, mutta
joilla hämmentävän
samanlaisia ajatuksia.

Kohtaamisia.
Outoja keskusteluja.
Ihmettelyä.
Ja naurua.

Ihmeellistä.
Miten virkistävää
on tavata täysin erilaisia
ihmisiä.
Ja huomata
miten samanlaisia
me loppujen lopuksi
olemme.

Miten tylsää olisikaan
elämä,
jos kaikki olisivat
asioista samaa mieltä.
Jos olisimme
samasta muotista valetut.

Erilaisuus.
Rikkautta.
Rikkautta.

varjotkin raitaa

Iltapäivän aurinko
paistaa matalalla.
pian sekin painuu
horisontin taa.

Pieni ihmettelee
sen varjoja.
Raitoja
lattiassa,
seinässä,
kaapissa.
Housuissa
ja hatussa.

Pieni tarvitsi uuden hatun.
Talvisemman.
Kun ulkona
jo pakkasta.
Mikäs siinä
mutta kun ei toinen
pysy paikallaan.
Sekuntiakaan.

Piti ommella
vähän niinkuin
perstuntumalla.
Sovitus oli nopea.
No. Niin. 
Seuraava istuu jo
paremmin.
Pieneen päähän.           

Väistän ajatusta

Eilen huomasin
kuinka syksy alkaa olla ohi.
Ilmassa tuoksui
kirpeä talvi.
Ja puut heiluivat
jo ilman lehtiään.
Varpaita paleli
kevyissä kengissä
ilman villasukkaa.

Rinnassa painoi
ajatus pitkästä
pimeästä.
Muutaman tunnin
päivistä.
Harmaudesta.

Mietin.
Kirkasvalolamppua.
Kynttilän valoa
Kotoisaa hämäryyttä.
Mitä tahansa,
mikä veisi huomion
pois sen ankeudesta.

Päätin.
Olla ajattelematta.
Ottaa joka päivän
kerrallaan.
Murehtia sen
pimeyttä
tai olla murehtimatta.

Josko tämä talvi
selvittäisiin
väistötekniikalla.
Sen kummemmin
sitä miettimättä.

Muutu mustaksi

Silmissä mustuu
kun astuu keittiöön.
Ainakin pian.
Se nimittäin muuttuu mustaksi.
Laatta kerrallaan.

Löysin Bauhausista
kauan kaipailemaani
dc-fixiä ja nyt saa
I-h-a-n-a-t
beiget laatat kyytiä.

Kyllä kannattaa.
Näprätä tuntikaupalla
leikaten ja liimaten.
Jo muutama musta laatta
piristi keittiötä niin
etten malta
lopettaa.
Ennen kuin viimeinenkin
beige laatta
on saanut mustan peitteensä.

Mutta on tässä näpräämistäkin.
Noin kaksisataa laattaa
ja kaikki kivasti nurkista
pyöristetyt.
Jotenkin tuntuu
että kiristelen hampaita
jonkin aikaa,
ennen kuin tämä
keittiö on kokonaan
musta..

Keltuainen kainalossa

Hiphei ja hurraa.
Kirppuilu kannatti taas.
Viikonlopun hallikirppari
satamassa on semmoinen, mistä
aina tarttuu jotain mukaan.
Jos ei muuta
niin kuivattua kalaa. 

Tällä kertaa kuitenkin
Sisko tarkkasilmäisenä bongasi
keltaisen Clutch laukun
ja arvasi että se on
kuin tehty meikäläiselle.

No mukaanhan se lähti.
Ja vähän yli eurolla!
Laukkuhullu hihkuu ja
hyppii tasakäppää.
Kyllä nyt kelpaa käppäillä
keltuainen kainalossa.

Kenkä kattilakaapissa

Koska olohuone sai uuden järjestyksen
joutui vanha penkki
väistymään eteiseen.
Tai no. Oven viereen.
Olohuonetta se vielä on.
Mutta matkalla ulos.

Se olikin nappiveto,
sillä sehän on siinä kuin kotonaan.
Ja mikä parasta
eteinen on yhtäkkiä
valoisampi kuin ikinä
kun musta tuoli ja lipasto
muuttivat työhuoneeseen.

Ja penkin päällä
on jopa hyvä istuskella
ja pukea kengät.
Tai muksut. 

Silloin kun siihen siis mahtuu.
Sekun tuntuu keräävän
päälleen myös kerran käytetyt vaatteet.
Tarhareput. Hatut ja hanskat.
Ja puhtaat pyykitkin.

Ehkä onkin ihan kätevää,
että pienin nappaa kaiken
minkä käsiinsä saa.
Eipä tuossa penkilläkään
tavarat kovin kauaa homehdu.
Saattaa tosin olla
että siihen jättämänsä tavara
löytyy yllättäen
vaikka kattilakaapista.
Tai olohuoneen patterin takaa.

Raitainen Omena

Torstain tuunausvinkki:
Kun on oikein tylsää.
Ota esiin teippiä!

Nyt kun mietin, niin
kaikki hauskimmat tuunausjututtuni
ovat tapahtuneet silloin
kun on ollut vähän tylsää
ja varsinkin silloin, kun
teipit on olleet esillä.

Tällä kertaa
teipin uhriksi joutui
Macbookkini.
Ja se Omena.
Ensin siitä tuli pilkullinen.
Sitten siksak kuvioinen.
Lopuksi päädyin raitaan.
Tää on hyvä.
Ainakin huomiseen asti. 

En vaan voi olla tekemättä
tätä uudestaan
ja uudestaan.
Kun se on niin helppoa.
Ja HAUSKAA. 
Miehen kone on jo
seuraavana jonossa.

Ohjetta voi tutkailla täällä.

Välttämättömyyksiä

Taas sitä huomasi,
kun olohuoneen järjestys muuttui,
kuinka täällä vaan ei ole tilaa
televisiolle.
Ei ole kyllä tilaa
elämässäkään.
Kyseiselle laitteelle.

Pojat näkee pikkukakkosensa
omalta koneeltaan
ja minä vietän iltani
mielummin tehden muuta
kuin katsellen telkkaria.

Silti monelle
on lähes järkytys,
että meillä ei ole televisiota.
Se kun tuntuu olevan nykyään
välttämättömyys.
Ilman sitä. Ei pärjää.

Totta puhuen.
Ehkä minä vain pelkään,
että sitä jämähtää.
television eteen.
Tuijottamaan niitä liikkuvia kuvia.
Vaikka kuinka tyhmiä hyvänsä.

Koska onhan suljettu televisio
aikas surullinen näky.
Ja avattuna.
Silmät väkisinkin karkaa sinne.
Nytkin tulee
tuijoteltua tätä yhtä ruutua.
Aivan tarpeeksi.

Jännä huomata,
miten monet asiat,
jotka on vain pakko omistaa,
välttämättömyydet,
onkin aika turhia.

Mikroaaltouuni poksahti.
Olin juoksemassa samantein kauppaan
mutta päätin odottaa
miehen mielipidettä.
Nyt. Taidetaan jättää ostamatta.
Kun jo pari viikkoa pärjätty
mainiosti ilman
ja keittiökin tuntuu avarammalta
kun on enemmän pöytätilaa.

Kait sitä on niin vaan tottunut omistamaan
tiettyjä asioita, että niistä tulee
välttämättömyyksiä.
Kuinkakohan montaa laitettakin
tässä taloudessa
OIKEASTI tarvitaan?

Piristystä

Tasapaino on vieläkin vähän hukassa.
Huone elää.
Kuljetan tavaroita edestakaisin.
Enkä osaa päättää.

Mutta piristyi.
Sekä koti.
Että minä.
Vaihtelu virkistää.
Sanoi kissa kun mummolla
pöytää pyyhki.
Tai jotain sinnepäin.

Jos löi tyhjää tämän vertauksen
kohdalla, niin katso tämä.
Löytyi viime viikolla.
En ole oikein vieläkään toipunut.
Mahalihaksiin sattuu.
liika nauraminen.

Muuttuvaa

Koti on ollut myllerryksessä tänä viikonloppuna.
Huonekalut vaihtoivat paikkaa
ja hyllyjä löysi seinälle.
Kuvat saivat kehyksensä.
Toiset vetäytyivät varaston rauhaan.

Kävelen ympäri olohuonetta
ja yritän löytää tasapainoa.
Tavaroille.
Tunnelmalle.
On kuin näkisi ensi kertaa
tämän huoneen.
Kaikki tuntuu olevan
liikkeessä.
Etsii paikkaansa.
Ja vieruskaveriaan.

Uuden järjestyksen hurmos.
Ja ahdinko.
Yhtäikaa.

Sitruunaista

Lastenhuoneen keltainen seinä
onnistui hyvin.
Sitruunainen pirteä väri
piristää joka kerta kun sitä katsoo.
Halusin seinälle samaa sävyä
kuin Marimekon salkussa.
Aikas lähelle meni.
Sanonpa vaan. 

Maistoin tänään
ensimmäistä kertaa
sitruunajäätelöä.
Olipas aika hyvää.
Kylmää ja kirpeää.
Teki hyvää kurkulle,
jonne on muuttanut kaktus.

Se samainen kaktus
siellä kurkussa, ei lupaa hyvää
tämän viikonlopun maalaussuunnitelmille.
Sitruunaisen seinän kaveriksi pitäisi
saada mustaa ja valkoista,
mutta tällä hetkellä mieli tekee
vain lapata suuhun
sitruunaisia strepsilsejä.

Liikaa sitruunaa
ja suuhun jää karvas maku.

Pinna

Täällä on hiukka
pinna kireällä.
Pieni on kehitellyt
äiti riippuvuuden,
eikä hyväksy että
äityliini katoaa näkyvistä.
Edes vessaan.
Tai keittiöön.

Huh huh.
Lienee sitä.
Että perheen isoin mies
oli pari viikkoa
työmatkalla.
Ja pienin kasvattaa
hampaita.
Hitaasti.
Mutta itkun varmasti.

Onneksi.
Löytyi lisää pinnoja
tähän talouteen.
Kirppiskäynti
tuotti kaksi valkoista
pinnatuolia.
Ihanasti kuluneita.
kauniin muotoisia.
Ja mikä parasta.
Tukevia.
Hyviä istua.

Niin ihania.
Että pinnakin pitenee.
Tällä
väsyneellä äidillä.

EDIT: Oli vaan pakko.
Lisätä väriä.
Se on tää syksy.

Kauas

Syksy on vallannut tämän maan.
Joka paikka hehkuu punaisen
ja keltaisen sävyissä
Mustaa laavaa vasten.

Tykkään tästä Islannin maisemasta.
Avaruudesta.
Siitä, että joka paikasta
näkyy kauas.
On jotenkin.
Tilaa. Hengittää.

Pistettiin kööri autoon.
ja ajeltiin ympäri lähitienoota.
Vuorten yli.
Läpi laavakenttien.
Tämä maisema.
Ja tämä maa.
Jotenkin.
Salakavalasti.
alkanut tuntua omalta.

Vastaisku

Minä olen aina ollut syksyihminen.
Rakastanut kuulaita syysiltoja.
Sitä, että tähdet näkyy taas
valoisien kesäöiden jälkeen.
Ruska ja putoavat lehdet.
Energiataso nousee.
Ja uudet kuviot, suunnitelmat kypsyy.
Syksy on kuin uusi alku.
Vaikka se onkin kesän loppu.

Tänä vuonna.
On jotain toisin.
En tiedä, johtuuko se tästä
Islannin pimeästä talvesta.
Ja kirkkaasta kesästä.
Mutta tämä joka ilta pimeämpi taivas,
lyhyempi päivä,
saa minut tahtomaan talviunille.

Suunnittelen vastaiskua.
Lisään valoja sisällä.
Yritän kompensoida
pimenevää syksyä
värikkäillä valoilla.
Jos sitä huijaisi itseään,
että kyllä se aurinko paistaa.
Jos ei ulkona, niin kirjahyllyssä.

Keltaista keltaista.
Lattialle aurinkomatto.
Valaisemaan vaakatasosta.

Viimeisenä vetona,
aion maalata ovet.
Ja karmit.
Pois pois vanha
puunväri.
Tilalle valkoista
Ja valoista.

Jos ei näillä voiteta pimeyttä.
Niin sitten käperryn talviunille.

Näitä näitä. Islannin säitä.

Sisko ja serkku on täällä kyläilemässä.
Islannissa.
Maassa, missä sää jaksaa aina puhuttaa.
Ainakin ulkomaisia vierailijoita.

Tuuli.
On täällä aina läsnä.
En olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut
mutta siihen tottuu.
Ehkä sitä kasvattaa paksumman nahkan.
Tai oppii vaan pukeutumaan oikein.
Samapa tuo.
Kunhan ei palele.

Piti viedä vierailijat reissuun.
Laivalla saarelle.
Mutta tuuli tuli taas.
Ja taidetaan jättää menemättä.
Ei taida laivat seilata.
Enää takaisinpäin.
Kun tuuli lähentelee kahtakymmentä.
Metriä siis.
Sekunnissa.

Jospa me vain.
Kierretään näitä tuttuja.
Putouksia.
Ja Geysireitä.
Kurkataan pari kraateria.
Ja kuvataan jäätikköä.
Innostutaan niistä.
Aina uudelleen.
Vaikka ne on jo monesti nähty.

Katsotaan eri silmin.
Lasten silmin.
Sen yksivuotiaan,
joka hihkuu onnesta,
kun pääsee rattaista kävelemään
ostoskeskuksen käytävää.
Näkee joka askeleella
Ihmeitä.

Tai sen nelivuotiaan.
Joka miettii syntyjä syviä.
Kaiken mahdollisen tarkoitusta.
Miksi linnut lentää
tai mistä tuuli tulee?

Niiden silmissä.
Joka päivä.
tavallinenkin.
Täynnä uutta ja ihmeellistä.