Nimiä

Pienimmällä on hassu tapa murista. Se konttaa ympäri taloa ja murisee mennessään.
Joskus se murisee muille lapsille. Varsinkin saman ikäisille tai pienemmille.
Ihan kuin reviirin merkiksi.

Se on meidän susihukkanen.
Nimettykin sudeksi.
Se nimi tuli meille ihan viime tipassa.
Ja heti tuntui oikealta.

Esikoinen oli nimetty jo ennen kuin oli olemassakaan.
Ja silti. On kuin tehty kantamaan nimeään.
Onnellinen. Yli kaiken.

Nimi on jännä juttu.
Miten se antaakaan ihmisestä kuvan vaikka kukaan ei itse nimeänsä valitsekaan.
Toiset nimet ylväitä. Toiset söpöjä. Toiset vanhoillisia. Kauniita.
Mikä vastuu onkaan. Valita lapselleen nimi.
Varsinkin kun eletään kahden kulttuurin välillä. 
Kun toisen kielen nimet on mahdottomia lausua.
Ja toiset tarkoittavat ties mitä.

Pitää miettiä kaikki nimen merkitykset. Lausumistavat.
Ja vielä löytää joku mikä tuntuu oikealta.

Sitten kun on vielä nämä sukunimet. Tai niiden puute.
Pojilla on patronyymit, näin islantilaiseen tapaan.
Suomessa ihmettelevät. Kun lapsilla eri sukunimi.
Kuin meillä vanhemmilla.

Olisihan sitä voinut lisätä. Vielä minunkin sukunimeni.
Sinne johonkin väliin.
Mutta voi sitä raukkaa. Joka yrittäisi sellaista letkaa tavata.
Ei helppo kirjoittaa. Tai lausua. Kummassakaan maassa.
Olisihan se mukava. Että lapsi oppii koko nimensä.
Ennen teini-ikää.